Wuthering heights

Kuvittelin vielä lauantai-iltana, että päiväretkemme kauniiseen Otaruun olisi ollut tämän edellisen viikonlopun kohokohta kaikessa hyvän sään, vehreän kanavakaupungin ja rantaa laskettelevan junapujottelun loistossaan, mutta todellisuudessa tämänastisten kolmen viikon aikana Japanissa, ei yksikään reissu ole ollut yhtä puhutteleva ja hieno, kuin eilinen patikointi Maruyama-vuoren huipulle. Tuntui siltä, että retkeen olisi tiivistynyt kokonainen arvomaailmani.

Rakastan luntoa, raikasta ulkoilmaa, metsän tuoksua, sen elämää ja hiljaisuutta. Auringonsäteitä puunlatvustojen lävitse. Syvälle maisemiin sukeltamista ja sinne unohtumista, hengästymistä juurakoissa ja levähtämistä puunrungoilla. Merkityksen ja tarkoituksen etsimistä, lopussa häämöttävää ymmärrystä. 

Taivaalla kaartelivat mustat korpit, valkoiset lentokoneiden vesihöyryvanat ja sudenkorentojen parvet. Mitä korennot tekevät näin korkealla? Jalat roikkuivat kallion rosoisen reunan yli, vihreiden conversejen alla loputon latvojen meri. Pienet lapset keikkuivat aivan kielekkeen laidalla, isä nojaa kyykyssä polviinsa katsellen tottuneesti raskaiden luomien lävitse - mittari näyttää 225,4 metriä merenpinnan yläpuolella. Ympärillä hiljaista japania ja eväsrasioiden kaivelusta kahinaa. 

Puiden ja pensaikkojen katveessa asustelee kivinen buddhakansa, jalkojen juuressaan hopeisia vesipikareita, tammenterhoja ja yhden jenin kolikkoja, talven varalle villaisiin kaulaliinoihin ja essuihin sonnustautuneina. Joka toinen vastaantulija kantaa repussaan kumeankorkeasti kilisevää kelloa - liekö tämä tervehdys hengille? 

Matkan varrella vastaan tulee lukemattomia hahmoja, elossa tai ei. Puhekykyiset pienistä taaperoista iäkkäisiin, kepistä tukea hakeviin, tervehtivät iloisesti. Konnichiwa. Vuori on kaikille yhteinen. Yksi ihminen on ylitse muiden ja saa ensi silmäyksellä kaiken kunnioitukseni - hän on lintumies. Lintumies seisoo huomaamattomalla sivupolulla, metsemmässä, kiemuraisen pikkupuun juurella, katse ylöspäin suunnattuna. Hän seisoo hiljaa, lähes paikallaan, ja hymyilee itsekseen. Hän ei kiinnitä huomiota meihin, rauhanrikkojiin. Hymy ei hyydy. Istumme alas kielekkeen reunalle, jalat halkoo taas ilmaa, olen elossa. Kaivamme Kånkenista lasit, kaadamme molemmille jäähdytettyä valkoviiniä, kampai. Ojennan Sakua hiljentymään hetkeen, ja vähän äkkiä. 

Siemeniä on ripoteltu puun alamutkalle, eikä aikaakaan kun kaarnaa pitkin alaspäin kynsiänsä taitavasti käytellen syöksyy jonkin sortin puukiipijä. Viirusilmistä pikkukiipijää seuraa tiaisia ja joitakin tuntemattomia muukalaisia - ylhäältä, korkealta puun latvasta kuuluu nakutusta, jossa punatukkainen tikka tekee työtään.

Tarkemmin katsoessani huomaan, että lintumiehellä on lanteillaan pieni pussukka täynnä erilaisia siemeniä. Pian hän kauhaisee pienen määrän herkkua kämmenelleen ja ojentaa sitten käsivartensa: oranssi-musta pikkulintu lennähtää hänen sormien kärjilleen, laskeutuu sekunniksi, jatkaa lentoaan kokonainen, kuorimaton auringonkukan siemen terävässä nokassaan. Muut linnut eivät uskaltaudu tälle laskeutumisalustalle. Maaorava kurkistaa kolostaan ja liittyy sekin yhteiseen iloon. 

Laskeuduttuamme vuoren mutkaista, vaikeakulkuista mutaisen kivikkoista polkua alas asti, törmäsimme vielä pariin kiviseen otukseen, joita olen koittanut pitää silmällä koko matkani ajan: Kitsune-ketut, Inari-kamin sanansaattajat, vartioivat vakavina tietä pyhäkölle, torii-portin molemmin puolin. Vihdoinkin tapaamme.

♥ Ella