Ikebana-näyttelyssä

Näyttelyssä opin itsestäni muutaman uuden asian:

1. En pidä liljoista, ne ovat ikävystyttäviä

2. Rakastan häkkyröitä 

3. Pidän oksista ja marjoista, ne ovat kauniita materiaaleja

4. Arvostan rohkeita valintoja, erilaisuutta. 

5. Minua kiehtoo ei-varmanpäälle pelaaminen.

♥ Ella

KOOSTE 2 - Kiinalainen ruoanlaitto

Oppituntien määrä: 4 kpl
Oppituntien ajankohdat: 18.9. + 24.- 26.9. aamupäivän tunnit

Kiinalaisessa ruoanlaitossa olemme tehneet joka tunti melko samanlaisia ruokia, oikeastaan vaan paljon wokkeja erilaisilla pohjilla: "tuoretofulla", paistetulla riisillä ja nuudeleilla. Kiinalaisessa keittiössä aamut alkavat aina demolla, jonka jälkeen kokkaamme itse n. tunnin, syömme tuotokset ja teemme loppusiivouksen. Suurin osa kokkausajasta menee raaka-aineiden pilkkomiseen tarkasti kieli keskellä suuta, jättimäisten kokkiveitsien viuhuessa - itse kypsennysvaihe on nopea suorittaa wokkipannulla. Olemme päässeet nyt kolmen eri opettajan oppitunneille, ja luonnollisesti heistä jokaisella on oma tapansa opettaa - näitä on ollut hauska vertailla.

Minakami-sensei tupsahti kuvaan hih. (Huomaa kokkiveitsi kädessäni!)

Yhteiskuva Honda-sensein wokkien kanssa.

Wokkaa wokkaa

Kiinalaisessa ruoanlaitossa eniten olen ehkä innoissani veitsenkäsittelyn opettelusta - veitsi on todella erilainen kuin eurooppalainen veitsi, jota olen itse tottunut käyttämään. Minusta on mielenkiintoista, että kaikki pienimmätkin näperrykset ja koristeet leikellään tällä kirvesmäisellä, n. 15 cm korkuisella terällä. Lisäksi wokkipannun käyttäminen on melkoisen jännää puuhaa: pannu on todella todella kuuma ja samalla pisteellä läträtään niin veden kuin öljynkin kanssa vuorotellen. Työskentely wokkauspisteellä on nopeatempoista ja aikaa epäröinnille ei ole. Olen päässyt wokkausta kokeilemaan jo kolmesti ja nyt alkaa olla varmempi fiilis homman suhteen, ja esimerkiksi viime perjantain tunnilla jo huomasin tarkkailevani muiden wokkausta ajatellen, että itse osaisin homman melkeinpä paremmin.

Tähän mennessä paras kaikista oppitunneista oli kalmaritunti 24.9.2014!

Tähän mennessä kovin sana kiinalaisessa ruoanlaitossa.

Olin ihan järkyttävän innoissani kun pääsin käsittelemään kalmareita.

Kalmarista loppujen lopuksi valmistui tällainen wokki.

Oli hienoa päästä kokeilemaan kokonaisen kalmarin käsittelyä, sitä ei ihan joka päivä tule vastaan. Lisäksi Honda-sensei kehui työskentelyä kauheasti, siitä tuli hyvä mieli - kerrankin päivä, jolloin joka ikistä liikettäni ei tarkkailtu ja korjailtu. Ah, mikä mielenrauha ja osaamisentunne!

Piirsin ohjeenkin

Paistettua riisiä ja possuwokki.

Kampasimpukkawokki. (Mun leikkaamat porkkanalinnut... ei ehkä ihan yhtä hienoja kun sensein.)

Tällä reissulla vaikeinta syömistä tähän asti ovat olleet aikaisemmin mainitsemani chawan-mushi japanilaisessa ruoanlaitossa ja erilaisia simpukoita sisältävät ateriat. Oikeastaan tämä kampasimpukkawokki oli ensimmäisiä simpukkaruokia, josta oikeasti pidin! Todella hyvää. Minun leikkaamani porkkanalinnut jättävät tosin aika paljon toivomisen varaa... ei se mitään, tämä oli ensimmäinen yritykseni ikinä, eivätkä olosuhteetkaan olleet mitenkään erityisen helpot. 

Nauta-sikajauhelihawokki, tuoretta nuudelia, kurkkua ja kevätsipulia (welsh onion? en tiedä korrektia käännöstä).

Possuwokki vasemmalla ja "tuoretofun" päällä tulinen jauhelihawokki.

Tämä "tuoretofu" oli hauska uusi tuttavuus! Soijamaitoa jaettiin 50 cc (eli puolidesiä)  jokaiseen kuppiin, jonka jälkeen kupit lisättiin "höyrykattilaan" (iso pata, jonka pohjalle laitetaan vettä ja ritilä, ritilän päälle voi asetella kypsennettävän tuotteen, tässä tapauksessa soijamaitokupit, lopuksi pata nostetaan kaasuhellalle), maitoa kypsennettiin 10 minuuttia isolla liekillä, jonka jälkeen tulinen jauhelihawokki kaadettiin kiinteän, kypsän massan päälle.

Lokakuussa on tiedossa vielä monia kiinalaisen ruoanlaiton tunteja, joten tässä vasta alkua.

♥ Ella

KOOSTE 1 - Japanilainen ruoanlaitto ja -leivonta

En ole tähän mennessä vielä kertoillut teille varsinaisista oppitunneistani Koen Gakuenissa - nyt alkaa olla jo korkea aika. Päätin lopulta tehdä koosteen jokaisen eri oppiaineen tunneista, joihin olen ottanut osaa, sillä tällä tavoin saan ehkä loppujen lopuksi paremmin esille kokonaisuuden, oppiaineen hengen, kuin kertomalla jokaisesta tunnista lyhyesti erikseen.

Pidemmittä puheitta, olkaa hyvä, KOOSTE 1 -Japanilainen ruoanlaitto ja- leivonta:

Oppintuntien lukumäärä: 8
Oppintuntien ajankohdat: 2.-3.9. aamu- ja iltapäivän tunnit
                                          5.9. aamu- ja iltapäivän tunnit
                                          9.9. aamupäivä
                                          24.9. iltapäivä


Japanilaisessa ruoanlaitossa ja leivonnassa minulla on ollut kolmea eri opettajaa, ja näistä kaksi kuuluu ehdottimiin lemppareihini koulun henkilökunnasta. Nämä erityisen mukavat senseit, täysin erilaiseen ruokakulttuuriin perehtyminen ja ruoanvalmistustekniikoiden totaalinen erilaisuus takaavat aina miellyttävän oppitunnin. Ehkä eniten tähän mennessä olenkin nauttinut juuri japanilaisesta ruoanlaitosta ja leivonnasta, mm. kiinalaisen ohella. Tietysti "erityispäivät" ovat olleet suurta hupia, mutta ne ovat asia erikseen!

Ensimmäisellä oppitunnilla aiheena oli temaki-sushit ja futomakin valmistaminen, lisäksi teimme keiton siitakesienistä. Alla olevat kuvat eivät tosin ole ihan ensimmäiseltä päivältä, sillä minulla ei ollut kameraa mukana silloin. Sattui kuitenkin niin hassusti, että olen tällä samaisella oppitunnilla vieraillut nyt jo kolmesti (viimeksi tänään)... Ilmeisesti perjantaina olisi vielä vuorossa neljäs kerta - täytyy ehkä hieman keskustella aiheesta, josko tunnin saisi vielä aihdettua toiseen. Toisaalta Tayasu-sensei on mukava heppu, ja viihdyn hänen tunneillaan, esimerkiksi tänäänkin järjesti meille yksityistunnin, että pääsisimme kokeilemaan vaihteeksi vähän jotain muutakin kuin pelkkää sushinpyöräyttelyä.

Oma annokseni: miso-keitto, neljä temaki-sushia, kaksi futomakipalaa ja inari-sushia yksi kappale

Tayasu-sensein valmistama malliannos

Tätä annosta valmiastaessa opin että:

- kaikki marinoidut tuotteet/raaka-aineet pitää ensiksi pyyhkiä/kuivata puhtaaksi, jottei liemi värjää riisiä (inari-sushin kuori, marinoitu inkivääri)
- miten inari-sushi täytetään oikeaoppisesti, kulmiin ei saa jäädä pusseja
- miten temaki-rulla kääritään: kärjen pitää ehdottomasti olla suippo eikä merilevälevyistä saa jäädä liian piekiä hutaleita peittämään kauniisti aseteltuja täytteitä
- miten futomakin saa käärittyä siisteimmin bambumaton avulla
- "kurukuru" tarkoittaa pyörittämistä tai rullaamista
- tonnikalan kanssa tulee aina wasabia
- kaksi erilaista tekniikkaa munaomeletin kääntämiselle (ja että öljyä pitää olla pannussa reilusti)
- omeletin seos pitää myös joka kerta siivilöidä ennen paistamista, ettei kuorihippuja pääse mukaan, ja ilmakuplat pitää rikkoa, pannun riittävän kuumuuden kuulee korvalla
- miten kurkku kuoritaan valatavalla kokkiveitsellä
- miten riisi keitetään, maustetaan puukiulussa ja pidetään kosteana
- japanilaisen veitsenkäsittelytekniikan alkeet

***

Seuraavan kahden oppitunnin aiheena olivat bentoboxit (= japanilaisten suosiossa oleva eväslaatikko, yleensä lounas).

Tämän bentoboxin tekeminen oli yksinkertaisesti hauskaa! Väkersimme tusinan erilaisia komponentteja, josta rakentui tämä ihana ja värikäs annos. Mm. vasemmassa alakulmassa näkyvä annos on juuresrulla kalatäytteellä: isolla japanilaisella kokkiveitsellä kuorittiin ensiksi retikka ja porkkana, jonka jälkeen juureksista leikattiin paperinohut, yksi pitkä siivu, vuollen veitsellä pyöreää pintaa myöden - retikka muistutti ihan oikeasti vessapaperirullaa käsittelyn jälkeen! Porkkanasiivun sisään kierrettiin ensin kalasiivu, ja tämä porkkala-kalapatukka kierritettiin retikkapaperin sisään. Juuresrulla käärittiin ohueen kankaaseen ja sitä keiteltiin monenlaisissa liemissä. Riisit muotoiltiin muotin avulla. Papuja grillattiin kaasuhellan liekillä. Bentoboxien tekemisestä sai kasapäin ideoita!

***
Yksityistunti tempuran valmistamisesta:

Päivän virallinen aihe oli piikkimakrillinen fileoiminen

Piikkimakrillia käsitellessä tuli nopeasti selväksi, että kalanfileoiminen Japanissa on melko erilaista kuin suomessa: fileointiin käytettävän veitsen terä on todella lyhyt (viitisentoista senttiä ehkä?) ja jykevä. Toki veitsiä on eri kokoisia eri kaloille, mutta se ei poista faktaa ettei veitsi taivu mihinkään suuntaan tai ole ohut, sellainen mihin itse on tottunut. Alla esimerkkivetsi.

Google-kuva jälleen

Muuten fileoiminen itsessään oli melko samanlaista puuhaa, otteet hieman erilaiset veitsen takia. Ensiksi poistettiin kidukset, sen jälkeen avattiin maha ja poistettin sisäelimet, seuraavaksi irrotettiin fileet ja sitä rataa. Kaikki liikkeet olivat viiltäviä, ja fileiden irrotus tapahtui hassustipäin, käsien asento oli erilainen.

Tempurapuikot ovat paksummat käytettävästä päästä, jotta "kukkasia" olisi helpompi tehdä

"Okkeokkeokke" kehuu Tayasu-sensei

Tempurassa oleellista on, että uppopaistossa käytettävä öljy on tarpeeksi kuumaa (180 astetta. Öljyn lämpötila pitää täällä opetalla arvioimaan itse, hämmentävää kuinka oppilaat tiesivät pelkästään öljyä katsomalla minkä lämpöistä se on, n. 5 asteen tatkkuudella.) ja että tempura nautitaan välittömästi valmistamisen jälkeen.Tällöin annos on parhaimmillaan - rapeana ja lämpimänä. Itse valmistimme tempuraa piikkimakrillista, siitakesienistä, obasta (japanilainen basilika), jostakin toisesta yrtistä ja kurpitsasta.

Raaka-aineet paloiteltiin sopivan kokoisiksi paloiksi ja taikina saatiin aikaiseksi vehnäjauhon, veden, kananmunan ja muistaakseni perunatärkkelyksen seoksesta, palat käytettiin siinä ja uppopaistettiin. Uppopaistamisen yhteydessä tärkeää oli "kukkien" tekeminen: öljyssä paistuvien tempurapalojen pintaan töpöteltiin puikkojen paksulla päällä (tai rohkeimmat sormin, tulikumaan öljyyn) taikinaa, jolloin palojen pinta röpelöityi, kukki.

Tempurakastike valmistettiin lisäämällä dashia, miriniä ja ja soijaa suhteessa 5:1:1.

***

Seuraavaksi valmistimme muutaman tunnin japanilaisia makeisia/leivoksia:

Papumassasta valmistamiani makeisia, perinteisesti teeseremoniassa tarjottavia

Lisää papumassaleivoksia

Liiankin makea take-out (edelleen muuten syömättömänä jääkaapissa)!

Japanilaisen leivonnan sensei, paras ukko.

Esittelyssä toinen lempiopettajistani, maailman herttaisin ilmestys. Koskaan en ole mitään hänen kanssaan jutellut, kumarrellut ja hymyillyt vaan. Tämä mies osaa tehdä uskomatonta taidetta silkasta papumassasta vapisevin käsin! Hänen tunneillansa tunnelma on rento, ja kaikki oppilaat saavat jutella keskenänsä, vitsailla, muotoillessaan papumassasta kukkasia, lintuja ja perunoita - ihanaa. Tunneilla on kyse enemmänkin taiteen tekemisestä, kädentaidosta, kuin tekniikkaharjoituksista tai leivonnallisista opeista.

Tältäkin tunnilta taas tuhat ja yksi ideaa - kuulemma vastaavia kukkia ja lintuja voi muotoilla peruna- tai kurpitsamassasta. Täytyy varmaan ostaa muotoiluun käytettävä työkalu, kolmikulmainen puukepukka, jonka jokainen särmä ja pääty on erilainen.

***

Tämän päivän yksityisopetuksessa valmistimme chawan-mushia. (Itselläni ei ole kuvaa tuotoksestamme, mutta google auttaa.) Kyseessä on siis käytännössä kypsäksi höyrystetty munamassa täytteillä, koostumus on vanukasmainen.

Annos valmistettiin pilkkomalla raakaa kanaa, siitakesientä ja neidonhiuspuun "hedelmiä" (ginga) ja lisäämällä täytteet kupin pohjalle. Seuraavaksi munista vispattiin rakenne rikki, mausteeksi lisättiin soijaa, miriniä eli riisiviinietikkaa, suolaa ja dashi-lientä. Tämä munamassa lisättiin täytteitten päälle, jonka jälkeen annos kypsennettiin vesihöyryssä, 2-3 minuuttia kovalla lämmöllä, kunnes munan pinta on valkoinen, sen jälkeen vielä 3-4 minuuttia miedolla lämmöllä.

Chawan-mushi, google-kuva

Neidonhiuspuun gingat olivat todella pisteliään makuisia, ja yhdistettynä tähän vetelän munaisaan vanukkaaseen, annoksen syöminen loppuun hymyillen vaati ponnistuksia. Pystyin siihen kuitenkin, ja olin äärettömän tyytyväinen itseeni!

***

Loppuun yleisiä ajatuksia oppitunneista:

Japanilaisessa ruoanlaitossa itse ruoanvalmistusmenetelmät eivät ole kovinkaan vaativia tai aikaavieviä, sillä ruokakulttuurille on ominaista tuoreiden ja kypsentämättömien raaka-aineiden runsas käyttö sekä esimerkiksi useimmat liharuoat sisältävät yleensä pieneksi paloiteltua lihaa, ja nämä pienet palaset kypsentyvät erittäin nopeasti. Sama pätee oikeastaan juureksiin (lähinnä retikkaa ja porkkanaa käytetään) - pitkiä haudutusaikoja ei siis ole. Raaka-aineet pyritäänkin kypsentämään mahdollisimman nopeasti, jotta ne säilyttäisivät ravinteensa, rakenteensa ja värinsä. Useat ruokalajit valmistetaan kattilassa keittäen (käytössä täällä on alumiiniset, kahvattomat kattilat, joissa vesi kiehahtaa ihan silmissä kuuman kaasuhellan liekin päällä), uppopaistamalla öljyssä tai höyryttämällä - kaikki nopeaita menetelmiä.

Se mikä japanilaisesta ruoanlaitosta tekee hankalaa, monimutkaista, on annoksessa käytettävät useat eri komponentit: yksikin annos voi sisältää yli kymmenen eri komponenttia, jokainen palanen esikäsiteltynä tietyllä, tarkkaan määritellyllä tavalla: porkkanasta vuollaan lintuja ja kukkasia, keitetään ensin muutama sekunti suolavedessä, sen jälkeen jäähdytetään ja keitetään uudestaan makua antavassa liemessä, siirretään sivuun, lisätään myöhemmin vielä kolmanteen liemeen. Työskentely vaatii paljon sorminäppäryyttä, hyvää muistia ja silmää estetiikalle. Eri annoksia tehdään yhdestä kolmeen yhden keittiötunnin aikana.

Makua antavat liemet valmistetaan Japanissa tarkkaan eri dasheja, soijia, riisiviinietikkaa, suolaa, "pippuria" ja sakea eri suhteissa sekoitellen etukäteen, Tilavuuden yksikkönä käytössä japanissa on cc (=cubic centimeter: yksi kuutiosenttimetri on 0,001 L, päinvastoin 1000 cc = 1 L). Liemien valmistaminen on tarkkaa puuhaa, ja esimerki suolaa lisätään suurinpiirtein viisi kidettä kerrallaan maisteluiden välissä.

♥ Ella
Ps. Kuukauden päästä Suomeen, härregud.

Ajatuksia työssäoppimisen tavoitteista

Elän parhaillaan tiistaita, 23.9. ja kello näyttää pian puolta yhdeksää. Pimeys on laskeutunut jo kolme tuntia sitten Sapporoon. Mahassa kurnii orastava nälkä, niskaa särkee, istun sängylläni peitto jalkojen päällä, villasukat jalassa ja katselen kattoon. Avaan Muumi-kalenterini ja tutkin huomisen koulupäivän ohjelmaa - ja siinä samassa päätän tehdä vielä pikaisesti tämän blogimerkinnän.

Kalenterissa huomioni kiinnittyi erääseen päivämäärään: huomenna tulee nimittäin täyteen tasan kuukausi siihen, kun lähden Japanista, Sapporosta, takaisin kohti Turkua. Pohdin asiaa pitkään ja syvällisesti. Mitä olen tehnyt kuukauden? Mitä olen kerennyt kokea? Mitä olen oppinut? Mitä vielä on kokematta, maistamatta? Miten työssäoppimiseni tavoitteet ovat totutuneet? Tajuan, etten ole suonut tavoitteille ajatustakaan. Kirjaan päällimmäiset ajatukseni päiväkirjaan.

          "Tässä kohtaa on onni ollut matkassa, sillä jo edellisessä työssäoppimispaikassani sain harjoitella lautasannosten valmistamista joka päivä, vaikkei sitä kriteereissä vielä siinä kohtaa opintoja vaadittu. On hyvä, että kyseessä on edelleen lounasruokien valmistamista, eikä mitään ihmeellisempää, vaativampaa. Käytännössä olen tämän harjoittelun kertaalleen suorittanut juuri sellaisessa muotissa kuin opintosuunnitelma sanelee. Maailma ei kaadu siihen, jos kouluni täällä ei osoittaudu työssäoppimispaikkana juuri sellaiseksi kuin pitäisi. 
          Ei voi olettaa, että oppisin samanlaista työskentelyä kuin Suomessa, lounasravintolassa: olen täällä oppimassa, miten asiat voi tehdä toisellakin tavalla. Minun ei tule kirjaimellisesti tavoitella sitä, mitä opetussuunnitelman annosruokien valmistamisen työssäoppimisen kriteerit sanovat - aion pitää niitä suuntaviivoina."

          "Tätä työssäoppimista varjostaa korkeantason kielimuuri: reseptit ja ohjeistus ovat kaikki japaniksi, emmekä saa ollenkaan englanninkielistä ohjausta. (Toki opettajat osaavat muutaman sanan englantia tai pystyvät kääntämään google -kääntäjällä raaka-aineiden nimiä.) Ilman yhteistä kieltä pärjää tunneilla todella hyvin, mutta varsinainen ongelma tulee vastaan omatoimisen työskentelyn kohdalla. Omatoimista työskentelyä pidetään Suomessa todella suuressa arvossa, täällä sen toteuttaminen on meille kuitenkin käytännössä mahdotonta: aina täytyy odottaa ensin, että joku näyttää miten toimitaan, mitä lisätään minnekin, miten kurkkua leikataan, ja sen jälkeen tämä joku seuraa toimitustasi vielä haukansilmin, korjaa virheesi heti alkuunsa. Hyvin harvoin on mahdollista kysyä ohjeita suullisesti ja sen jälkeen painua toteuttamaan niitä itse - kanjia vilistävällä reseptilläkään kun ei pitkälle pötkitä.
          On vaikeaa, ettei saa tehdä omia virheitään. On vaikeaa, että joka kerta pitää onnistua ja ettei saa kokeilla omia siipiään. Takavasemmalta puskee aina joku neuvomaan. Näin tiskaat, näin kuorit perunan, näin peset kädet, näin pöydän. Ystävällisyyttähän sekin vain, vaikka tuntuu välillä pöyristyttävältä. Itsenäisiä valintoja ei tehdä, sillä reseptiä ja opettajan esimerkkiä seurataan tarkasti. Olen koulussani Suomessa tottunut siihen, että oman annoksensa saa ideoida alusta alkaen itse, tietysti raaka-aineiden sallimissa puitteissa, ja tällainen säntillisyys on uutta.
         Eniten mieltäni askarruttaa se, etten varsinaisesti pääse paiskimaan töitä. Töitä tehdään yleensä 2-4 hengen ryhmissä, ja valmistettavat määrät ovat tästä syystä yleensä todella pieniä, ruokaa kun tehdään aina pelkästään omalle työryhmälle. Tahdin hidastempoisuus, kiireettömyys ja varsinaisen työmäärän vähyys ovat minulle täysin uutta ja vierasta."

         "Ehkä tähän työssäoppimiseen voisi suhtautua tekniikkaharjoituksen kannalta: en ehkä opi olemaan tehokas ja ripeä (mielestäni Suomessa yksi arvostetuimmista ominaisuuksista), mutta opin miten tarkkaa ja siistiä jälkeä tehdään hallitusti ja hartaudella. Nään sellaista veitsenkäsittelyä ja ruoanvalmistustekniikoita, joita en missään muualla tulisi koskaan edes kokeilleeni. Vaikka en pääsisi varsinaisesti harjoittelemaan ruoanlaittoa oikein olantakaa ja antaumuksella, voin kerätä ideoita ja oppia omaa jatkokäyttöäni varten. Tässä harjoittelussa korostuu ennen kaikkea yhteistyötaidot - niitä kehittämään tämä paikka on omiaan!" 

Pohdiskelee Ella

Wuthering heights

Kuvittelin vielä lauantai-iltana, että päiväretkemme kauniiseen Otaruun olisi ollut tämän edellisen viikonlopun kohokohta kaikessa hyvän sään, vehreän kanavakaupungin ja rantaa laskettelevan junapujottelun loistossaan, mutta todellisuudessa tämänastisten kolmen viikon aikana Japanissa, ei yksikään reissu ole ollut yhtä puhutteleva ja hieno, kuin eilinen patikointi Maruyama-vuoren huipulle. Tuntui siltä, että retkeen olisi tiivistynyt kokonainen arvomaailmani.

Rakastan luntoa, raikasta ulkoilmaa, metsän tuoksua, sen elämää ja hiljaisuutta. Auringonsäteitä puunlatvustojen lävitse. Syvälle maisemiin sukeltamista ja sinne unohtumista, hengästymistä juurakoissa ja levähtämistä puunrungoilla. Merkityksen ja tarkoituksen etsimistä, lopussa häämöttävää ymmärrystä. 

Taivaalla kaartelivat mustat korpit, valkoiset lentokoneiden vesihöyryvanat ja sudenkorentojen parvet. Mitä korennot tekevät näin korkealla? Jalat roikkuivat kallion rosoisen reunan yli, vihreiden conversejen alla loputon latvojen meri. Pienet lapset keikkuivat aivan kielekkeen laidalla, isä nojaa kyykyssä polviinsa katsellen tottuneesti raskaiden luomien lävitse - mittari näyttää 225,4 metriä merenpinnan yläpuolella. Ympärillä hiljaista japania ja eväsrasioiden kaivelusta kahinaa. 

Puiden ja pensaikkojen katveessa asustelee kivinen buddhakansa, jalkojen juuressaan hopeisia vesipikareita, tammenterhoja ja yhden jenin kolikkoja, talven varalle villaisiin kaulaliinoihin ja essuihin sonnustautuneina. Joka toinen vastaantulija kantaa repussaan kumeankorkeasti kilisevää kelloa - liekö tämä tervehdys hengille? 

Matkan varrella vastaan tulee lukemattomia hahmoja, elossa tai ei. Puhekykyiset pienistä taaperoista iäkkäisiin, kepistä tukea hakeviin, tervehtivät iloisesti. Konnichiwa. Vuori on kaikille yhteinen. Yksi ihminen on ylitse muiden ja saa ensi silmäyksellä kaiken kunnioitukseni - hän on lintumies. Lintumies seisoo huomaamattomalla sivupolulla, metsemmässä, kiemuraisen pikkupuun juurella, katse ylöspäin suunnattuna. Hän seisoo hiljaa, lähes paikallaan, ja hymyilee itsekseen. Hän ei kiinnitä huomiota meihin, rauhanrikkojiin. Hymy ei hyydy. Istumme alas kielekkeen reunalle, jalat halkoo taas ilmaa, olen elossa. Kaivamme Kånkenista lasit, kaadamme molemmille jäähdytettyä valkoviiniä, kampai. Ojennan Sakua hiljentymään hetkeen, ja vähän äkkiä. 

Siemeniä on ripoteltu puun alamutkalle, eikä aikaakaan kun kaarnaa pitkin alaspäin kynsiänsä taitavasti käytellen syöksyy jonkin sortin puukiipijä. Viirusilmistä pikkukiipijää seuraa tiaisia ja joitakin tuntemattomia muukalaisia - ylhäältä, korkealta puun latvasta kuuluu nakutusta, jossa punatukkainen tikka tekee työtään.

Tarkemmin katsoessani huomaan, että lintumiehellä on lanteillaan pieni pussukka täynnä erilaisia siemeniä. Pian hän kauhaisee pienen määrän herkkua kämmenelleen ja ojentaa sitten käsivartensa: oranssi-musta pikkulintu lennähtää hänen sormien kärjilleen, laskeutuu sekunniksi, jatkaa lentoaan kokonainen, kuorimaton auringonkukan siemen terävässä nokassaan. Muut linnut eivät uskaltaudu tälle laskeutumisalustalle. Maaorava kurkistaa kolostaan ja liittyy sekin yhteiseen iloon. 

Laskeuduttuamme vuoren mutkaista, vaikeakulkuista mutaisen kivikkoista polkua alas asti, törmäsimme vielä pariin kiviseen otukseen, joita olen koittanut pitää silmällä koko matkani ajan: Kitsune-ketut, Inari-kamin sanansaattajat, vartioivat vakavina tietä pyhäkölle, torii-portin molemmin puolin. Vihdoinkin tapaamme.

♥ Ella