tiistai 23. syyskuuta 2014

Ajatuksia työssäoppimisen tavoitteista

Elän parhaillaan tiistaita, 23.9. ja kello näyttää pian puolta yhdeksää. Pimeys on laskeutunut jo kolme tuntia sitten Sapporoon. Mahassa kurnii orastava nälkä, niskaa särkee, istun sängylläni peitto jalkojen päällä, villasukat jalassa ja katselen kattoon. Avaan Muumi-kalenterini ja tutkin huomisen koulupäivän ohjelmaa - ja siinä samassa päätän tehdä vielä pikaisesti tämän blogimerkinnän.

Kalenterissa huomioni kiinnittyi erääseen päivämäärään: huomenna tulee nimittäin täyteen tasan kuukausi siihen, kun lähden Japanista, Sapporosta, takaisin kohti Turkua. Pohdin asiaa pitkään ja syvällisesti. Mitä olen tehnyt kuukauden? Mitä olen kerennyt kokea? Mitä olen oppinut? Mitä vielä on kokematta, maistamatta? Miten työssäoppimiseni tavoitteet ovat totutuneet? Tajuan, etten ole suonut tavoitteille ajatustakaan. Kirjaan päällimmäiset ajatukseni päiväkirjaan.

          "Tässä kohtaa on onni ollut matkassa, sillä jo edellisessä työssäoppimispaikassani sain harjoitella lautasannosten valmistamista joka päivä, vaikkei sitä kriteereissä vielä siinä kohtaa opintoja vaadittu. On hyvä, että kyseessä on edelleen lounasruokien valmistamista, eikä mitään ihmeellisempää, vaativampaa. Käytännössä olen tämän harjoittelun kertaalleen suorittanut juuri sellaisessa muotissa kuin opintosuunnitelma sanelee. Maailma ei kaadu siihen, jos kouluni täällä ei osoittaudu työssäoppimispaikkana juuri sellaiseksi kuin pitäisi. 
          Ei voi olettaa, että oppisin samanlaista työskentelyä kuin Suomessa, lounasravintolassa: olen täällä oppimassa, miten asiat voi tehdä toisellakin tavalla. Minun ei tule kirjaimellisesti tavoitella sitä, mitä opetussuunnitelman annosruokien valmistamisen työssäoppimisen kriteerit sanovat - aion pitää niitä suuntaviivoina."

          "Tätä työssäoppimista varjostaa korkeantason kielimuuri: reseptit ja ohjeistus ovat kaikki japaniksi, emmekä saa ollenkaan englanninkielistä ohjausta. (Toki opettajat osaavat muutaman sanan englantia tai pystyvät kääntämään google -kääntäjällä raaka-aineiden nimiä.) Ilman yhteistä kieltä pärjää tunneilla todella hyvin, mutta varsinainen ongelma tulee vastaan omatoimisen työskentelyn kohdalla. Omatoimista työskentelyä pidetään Suomessa todella suuressa arvossa, täällä sen toteuttaminen on meille kuitenkin käytännössä mahdotonta: aina täytyy odottaa ensin, että joku näyttää miten toimitaan, mitä lisätään minnekin, miten kurkkua leikataan, ja sen jälkeen tämä joku seuraa toimitustasi vielä haukansilmin, korjaa virheesi heti alkuunsa. Hyvin harvoin on mahdollista kysyä ohjeita suullisesti ja sen jälkeen painua toteuttamaan niitä itse - kanjia vilistävällä reseptilläkään kun ei pitkälle pötkitä.
          On vaikeaa, ettei saa tehdä omia virheitään. On vaikeaa, että joka kerta pitää onnistua ja ettei saa kokeilla omia siipiään. Takavasemmalta puskee aina joku neuvomaan. Näin tiskaat, näin kuorit perunan, näin peset kädet, näin pöydän. Ystävällisyyttähän sekin vain, vaikka tuntuu välillä pöyristyttävältä. Itsenäisiä valintoja ei tehdä, sillä reseptiä ja opettajan esimerkkiä seurataan tarkasti. Olen koulussani Suomessa tottunut siihen, että oman annoksensa saa ideoida alusta alkaen itse, tietysti raaka-aineiden sallimissa puitteissa, ja tällainen säntillisyys on uutta.
         Eniten mieltäni askarruttaa se, etten varsinaisesti pääse paiskimaan töitä. Töitä tehdään yleensä 2-4 hengen ryhmissä, ja valmistettavat määrät ovat tästä syystä yleensä todella pieniä, ruokaa kun tehdään aina pelkästään omalle työryhmälle. Tahdin hidastempoisuus, kiireettömyys ja varsinaisen työmäärän vähyys ovat minulle täysin uutta ja vierasta."

         "Ehkä tähän työssäoppimiseen voisi suhtautua tekniikkaharjoituksen kannalta: en ehkä opi olemaan tehokas ja ripeä (mielestäni Suomessa yksi arvostetuimmista ominaisuuksista), mutta opin miten tarkkaa ja siistiä jälkeä tehdään hallitusti ja hartaudella. Nään sellaista veitsenkäsittelyä ja ruoanvalmistustekniikoita, joita en missään muualla tulisi koskaan edes kokeilleeni. Vaikka en pääsisi varsinaisesti harjoittelemaan ruoanlaittoa oikein olantakaa ja antaumuksella, voin kerätä ideoita ja oppia omaa jatkokäyttöäni varten. Tässä harjoittelussa korostuu ennen kaikkea yhteistyötaidot - niitä kehittämään tämä paikka on omiaan!" 

Pohdiskelee Ella

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti