Kun elokuu alkoi lähestyä loppuaan, se alkoi. Vähintään kerran päivässä mielessäni on käynyt kirjoitella joku muistelupostauksen tynkä ja jatkaa ikuista jaaritteluani siitä, kuinka kaikki oli niin ihanaa. En ole vain varma, mitä pitäisi sanoa.
Missä olin tasan vuosi sitten? Puhelimeeni asettama maailmankello kertoo, että kello on Sapporossa 6:25 aamulla.Todennäköisesti olen siis ollut vielä kääriytyneenä vaaleanpunaiseen peittooni ja tyytyväisenä unten mailla. 364 päivää ja 23,5 tuntia sitten heräsin jossakin aivan toisella puolella maapalloa, vedin päälleni samat housut kuin tänään aamulla, paahdoin paahtoleipää paistinpannulla ja levitin päälle avokadoa, kuuntelin korppien raakuntaa sekä liikennevalojen kummallista piipitystä, tuijottelin vuorille ja valmistauduin koulupäivään - ja kaikki tämä tuntui täydellisen luonnolliselta.
Nykyhetken minän elämä ei ole läheskään yhtä jännittävää joka päivä. Kadulla käveleminen ei ole yhtä hohdokasta, kun ymmärtää koko ajan mihin on menossa, millä kadulla on ja mitä liikkeitä asvaltista nousee. Ovelle ilmestyy postinkantajan lisäksi lähinnä kaksi jehovantodistajaa säännöllisen väliajoin, eikä heidän asiansa jää ikinä epäselväksi. Pyykkikoneen saa toimimaan vaikka silmät kiinni. Kun silloin tällöin näkee vaivaa ja lähtee ulos syömään, Suomen hintataso vetää henkisesti turpaan joka kerta eikä lautaselle vahingossakaan ilmaannu jännittäviä uusia tuttavuuksia, eikä myöskään kanan kurkkua, kyseistä siivekästä raakana tai varsinkaan possun korvan rustopaloja. Harvoille ja valituille toivotetaan hyvää huomenta sekä toisia muistetaan kiittää aina liian harvoin.
Vuodenkaan jälkeen en ole päässyt eroon alitajuntaisesta, automatisoituneesta vastauksesta kaikkeen,"hai". On uskomatonta, kuinka usein meinaan vieläkin lipsauttaa sen. Kymmenen kuukautta ilman japanilaisia kirjainmerkkejä, ja olen nyt jo unohtanut varmaan puolet vuosi sitten taitamastani. Jos jatkan (hyvin vähäisen) kielitaitoni laiminlyömistä samaan tapaan, muistanko loppujen lopuksi enää mitään?
Kirjoittelin tammikuussa postauksen työssäoppimispaikastani Karu Izakayasta. Silmäilin kirjoituksen äsken lävitse muistin virkistämiseksi, ja haluiaisin tehdä kaksi huomautusta:
1. Karu ei ole varsinaisesti fine dining paikka.
2. Olin sinä päivänä menossa viidenteen työvuorooni harjoittelijana. Kahdeksannen vuoron jälkeen minulle tarjottiin palkallisia töitä.
Pahoittelen kömpelöä ja muka-vitsikästä aasinsiltaani aiheeseen, mutta jSa. (jaa. - jälkeen ajanlaskun alun, jSa. - jälkeen Sapporon?) suurin muutos elämässäni usein vaivaavan ikävän lisäksi on ehkä ollut valmistuminen koulusta ja näiden oikeiden töiden aloittaminen. Karussa työskenteleminen on kyllä opettanut monenlaisia asioita... mutta niistä ehkä joskus, jos huomaan jonkun olevan vielä kuulolla siellä langan toisessa päässä?
 |
| Hyvin viihtyy |
Kadotin punaisen langan, kuten hyvin, hyvin monesti aikaisemminkin. Toivon mukaan kaikki ovat jo tottuneet siihen. Mitä piti sanomani, oli iso kiitos. Kaikille. Itselleni siitä, että lähdin reissuun. Tyttöystävälleni siitä, että patistit mua siihen ja tutuille ja perheelle, että kannustitte. Kiitos yhteistyökumppaneille ja kouluille, että koko homma ylipäänsä järjestyi, ja että kaikella tällä kiitelyllä ylipäänsä on sijansa. Äitille ja Tomille, että vei mut mukanaan Kiotoon. Sakulle, Empolle, Jormalle ja Brunolle matkaseurasta.
♥ Ella
