Yksi parhaista päivistä

Herätyskello soi hiljaa, käännän kylkeäni, herään pirteänä hyvin nukutun yön jälkeen. Nousen vällyihin kietoutuneena sängystä ja vyöryn mittarimatona huoneen poikki lämmityslaitteelle, jota opin juuri eilen illalla käyttämään: tuikkaan kaksipiikkisen töpselin seinään ja säädän laitteen puhaltamaan 25 asteista ilmaa. Eilisen kolmekymmentä oli ehdottomasti liikaa. Ikkunasta sisään tulvii auringonpaiste, köllin sängyllä selaillen sosiaalista mediaa - ei viestejä. Laitan laitteen sivuun, pesen hampaat, järjestelen tavaroitani, valitsen vaatteet. Nautin sunnuntain kunniaksi ihanan aamupalan. Huone muuttuu hetkessä jääkaapista saunaksi - päätän sulkea lämmittimen ja avata parvekkeen oven. Seison hetken ovella, katselen näkymää. Kuuntelen ratikan kolinaa, korppien huutoa ja tuhansien liikennevalojen sekalaista kakofoniaa.

Raikkaan syysilman mukana sisään huoneeseen pujahtaa tuttu tunne. Täytyn syksystä ja muistan taas rakastavani tätä aikaa vuodesta ehkä kaikkein eniten: syksyisin sitä aina tuntee itsensä niin poskettoman onnelliseksi, vaikka samalla jossain syvällä sisukalujen sopukassa muljahtelee merkillisesti. Kaivan esiin päiväkirjan ja pysähdyn hetkeksi pohdiskelemaan itseäni, ja vain itseäni. Tunnin päästä olen taas tuplasti viisaampi - valaistuksessani piilotan ipadin ja kaikki elektroniset laitteet (ja koen aivan pakottavaa tarvetta muuttaa luonnonhelmaan, pyhittää elämäni neidonhiuspuille). Avaan ensimmäistä kertaa pokkarin, jonka otin matkalukemiseksi.

Yhden aikaan valmistaudun lähtöön koululle, mukaan lähtee rahapussi ja muutama tuliainen. Odottelen Sakua kädet puuskassa tavalliseen tapaani. Koululla pääoven edessä seisoo muutama auto rivissä - mikä niistä olisi meidän kyytimme? Toisesta autosta nousee ulos pieni tyttö, äitinsä saattelemana. Tervehdimme, esittäydymme ja lähdemme matkaan. Autossa on automaattiovet. Nainen on Koen Gakuenin japanilaisen ruoanlaiton teoriapuolen opettaja, ja opettaa lisäksi Hokudailla (Hokkaidon yliopistolla) japanilaisen ruoan historiaa. Tyttö on 11-vuotias, suloinen ja esittäytyy englanniksi. Ajamme pienen matkan päähän, perheen hyvin perinteiselle japanilaiselle kodille. 

Tapaamme kolme naista istumassa tatamilla upeissa kimonoissa: perheenpään äidin ja kaksi hänen oppilastaan - obaasan on teeseremonia-sensei. Pääsemme oppitunnille mukaan, jalassamme olevat mustat sukat hävettää. Onneksi tunti on rento, ja meiltä ei odoteta mitään - saamme jopa tyynyt allemme, tuolista kieltäydymme kohteliaasti. Syömme makeisia ja juomme kaksi kuppoa machaa, makuun on jo melkein koukuttunut. Seremoniaharjoituksen jälkeen meille keitetään lisää japanilaista teetä ja saamme punapapumakeisia, lähes samoja joita itsekin olemme valmistaneet koulussa.

Seuraavaksi autamme äitiä illallisen valmistamisessa, leikkaamme suupaloja japanilaisesta paprikasta, shiitake-sienistä ja sipulista, marinoimme kokonaisen broilerin, possua, lammasta ja nautaa. Valmistamme salaattia, pesemme bataattia ja munakoisoa. Opetamme muutaman sanan suomea, munakoiso sanana herättää hilpeyttä koko illan. Keittiöstä avautuu näkymä perheen uskomattomaan puutarhaan, penkeissä kasvaa oobaa, chiliä, timjamia, marjoja, japanilaista paprikaa, talon edessä seisoo kastanjapuu - obaasan popsii kastanjoita raakana, kerron että suomessa touhu on vaarallista kastanjoiden myrkyllisyyden takia. Puutarhassa isä lämmittää eräänlaista grilliä ja tyttö auttaa pesemällä pataan tulevia kiviä, jotka hän valitsee tarkasti pihapolulta. 

Istumme grillin ympärillä retkituoleilla odotellen grillien kuumenemista. Yhtäkiä paikalle kannetaan monta nippua kauniita ja erikokoisia origamipapereita - innostun välittömästi taittelemaan kurkia, laatikoita ja veneitä, perheen äidin opastuksella. Leikkelen jopa yhden lumihiutaleen, sellaisen mitä lapsena tehtiin päiväkodissa, muistamatta kuitenkaan miten paperi kuuluu taitella ja mikä kulma se taas olikaan, jota ei saa leikata poikki. En ole täysin tyytyväinen tulokseeni, mutta perhe kehuu tekeleeni maasta taivaisiin ja liimaa sen seinälle taputtaen. 

Syömme todella täyttävän aterian, juomme valkoviiniä ja nauramme kaikelle. Perheen äiti tulkkaa isovanhempien kysymykset japanista englanniksi, he haluavat tietää missä kotikaupunkimme sijaitsevat ja kuinka monta sisarusta meillä on: luonnolisesti kertoessani omien sisaruksieni lukumäärän, kaikki kerääntyvät ympärilleni hämmästelemään. Häkellyn katsoessani seinällä olevaa maailmankarttaa, enkä hetkeen löydä Suomea ollenkaan, Afrikka ja Eurooppa ovat täysin eri puolilla karttaa kuin mihin on kotopuolessa tottunut. 

Kun ilta viilenee ja pimenee, vetäydymme sisälle juomaan kupposet kuumaa kahvia ja nauttimaan hedelmiä jälkiruoaksi. Katselemme televisiota, uutisissa näytetään kuvaa Japanin eteläosissa riehuvasta taifuunista ja keisarillisista häistä Kiotossa. Näytän kännykästäni valokuvia Rosco-koirasta ja rottapojistamme. Rotille japanilaiset irvistävät joka ikinen kerta - ilokseni tällä kertaa tilanne on kuitenkin poikkeuksellinen: perheen tyttö kysyy ensin kuvaa näyttäessäni: "Pet?" ja juoksee sitten myöntävän vastaukseni jälkeen kiireesti omaan huoneeseensa. Hän palaa sylissään maailman pikkuruisin ja vaaleanpunaisin häkki, jossa möyrii campbellinkääpiöhamsteri, joka seuraavaksi nostetaan asianmukaisin kukkahansikkain pöydälle tepastelemaan. Neiti on huomiosta erittäin järkyttynyt, eikä tarjottu persimonin palanen kelpaa, raukkaa käy melkeen sääliksi.

 Katselemme hetken vielä päätöntä visailuohjelmaa, nauramme hillittömästi sähköiskuja saaville ja kaatuileville japanilaisille hikinauhat päässään. Puoli kahdeksan aikaan ojennamme kiitokseksi emänälle paketin muumiteetä sekä marimekon servettejä, valumme hitaasti ja vuolaasti kiitellen autolle, pakkaan mukaan origamit. Koko perhe saattaa meidät autoon asti ja vilkuttaa lähtiessämme, näkemisiin taas! Ajamme koululle, josta kävelemme Sakun kanssa yhdessä asunnolle. Kotiin päästyäni klikkaan päälle lämmityslaitteen, vaihdan yöpuvun ja nautin hitaasti minut ympäröivästä lämmöstä, ja kirjoitan tämän postauksen. Aivan järkyttävän loistava päivä.

♥ Ella