Kohtaamisia

Lähdimme Sakun kanssa perjantai-illan kunniaksi metsästämään kahvilaa illanviettoa varten - kriteerimme paikan suhteen olivat melko vaativat: kahvilan tulisi olla pieni, tunnelmallinen, ei liian kallis eikä varsinkaan kauhean kaukana. Puimme päälle siistit asut (sadetakin jätin ehkä ensimmäistä kertaa kotiin) ja lähdimme matkaan päämäärättömästi, minulla mielessä hatara muistikuva Tanuki kojin lähistöllä sijaitsevasta Fab coffeesta. Yli tunnin harhailun ja etsiskelyn jälkeen totesin vihdoin ääneen, että ehkä klo 21 perjantai-iltana on vaikea löytää enää puhtaasti kahvia tarjoilevaa paikkaa - kaikki kahvilat muuttuvat iltapäivän saatossa pubeiksi. Lopuksi minun ollessa jo valmista kauraa kotiin vällyjen väliin, Saku onnistui jotenkin suostuttelemaan minut kaikessa vastahakoisuudessani vielä kurkkaamaan yhtä paikkaa aivan asuntomme ja koulun nurkilla.

En kadu hetkeäkään tätä päätöstä, sillä kahvilassa elimme läpi kohtauksen, joka oli suoraan kuin elokuvista.

Furusato

Astuessamme sisään ovesta, meitä tervehti kaksi iloista vanhempaa rouvaa, jotka ohjasivat meidät tiskille eteensä istumaan - kysyivät mitä saisi olla. Olimme kahvilan ainoat asiakkaat, yhden neljän hengen seurueen lisäksi. Tilasimme minulle kahvin ja Sakulle kaakaon. Törmäsimme välittömästi tuttuun kysymykseen: "Where are you from?" ja entistäkin tutumpaan innostukseen vastatessamme kotimaamme. Tämän kuultuaan viereisestä seurueesta nousikin salamana vanha, kumarainen herrasmies esittäytymään sekä keskustelemaan kanssamme musiikista, hän kertoi pitävänsä Sibeliuksesta. Kävi ilmi, että toinen seurue koostui muusikoista ja he olivat kaikki klassisen musiikin suuria ihannoijia. Luonnollisesti he halusivat tietää, pidämmekö musiikista - of course. Vastauksemme ja paikan luonteen tajuamisen jälkeen oli hieman nolostuttavaa myönnellä, ettemme tienneet mitään kuuluisia japanilaisia klassisen musiikin säveltäjiä, joita he meiltä tivasivat.

Sekai no Yakusoku

Totaalinen tietämättömyytemme sai kuitenkin aikaan loistavan käänteen: kaksi seurueen jäsentä, vanhempi nainen ja mies, hyppäsivät sellokotelo mukanaan taksin takapenkille, iloisesti mennessään huiskuttaen - kaksi muuta jäivät kahvilaan. Nämä naiset pitivät meille yksityiskonsertin kahvilan pienellä lavalla - toinen naisista soitti pianoa ja toinen, sopraano, lauloi mikrofoniin kaksi kappaletta. Kyseessä olivat Furusato ja Sekai no Yakusoku (The promise of the world), joka on tunnettu Studio Ghiblin elokuvasta Liikkuva linna. Esitys oli kaunis, ja olin todella otettu tällaisesta huomiosta. Annoimme kaksikolle raikuvat aplodit, naiset vaikuttivat kiitollisilta.

Tilanne kehittyi edelleen: seuraavaksi meille ojennettiin Sakun kanssa mikrofoni ja pyydettiin laulamaan jokin tunnettu suomalainen kappale. Hetken empimisen, hermostuneen kikatuksen ja vastustelun jälkeen emme enää keksineet, miten pääsisimme pälkähästä - olivathan naisetkin esiintyneet meille. Ja niin me lauloimme, kädet, jalat ja varsinkin äänet väristen. Kappaleeksi valikoitui Maamme, joka luonnollisesti kuulosti aivan järkyttävältä ilman minkäänlaista taustasoittoa ja meidän kahden olemattoman esiintymiskokemuksen takia. (Olen laulanut viimeksi yhdeksännen luokan laulukokeessa musiikinopettajalle, viisi vuotta sitten, jonkun muun kuin läheisten ystävieni ja perheeni seurassa.) Yleisö jaksoi hymyillä loppuun asti ja kuunnella päät nyökytellen kohteliaasti. Japanilaisia kiinnosti kovasti kappaleen lyriikat, jotka käänsimme heille englanniksi.

Esitysten päätyttyä kiittelimme vuolaasti, kumartelimme, halailimme, otimme yhteiskuvan ja vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin muusikot poistuivat paikalta sateenvarjot melkeen kahvilaan unohtuen. Nautimme Sakun kanssa vielä tunnelmasta sekä Cointreaulla maustetut jäätelöannokset kaupanpäällisinä, muistelimme matkamme alkutaipaleita, ensimmäisiä keskustelujamme ja mielikuviamme toisista. Koko kotimatkan ajan jaksoimme ihmetellä tätä hauskaa sattumusten sarjaa.

♥ Ella
Ps. Viikon päästä olen ollut jo Suomessa kokonaisen tunnin. Mitä tämä on?