Kohtaamisia

Lähdimme Sakun kanssa perjantai-illan kunniaksi metsästämään kahvilaa illanviettoa varten - kriteerimme paikan suhteen olivat melko vaativat: kahvilan tulisi olla pieni, tunnelmallinen, ei liian kallis eikä varsinkaan kauhean kaukana. Puimme päälle siistit asut (sadetakin jätin ehkä ensimmäistä kertaa kotiin) ja lähdimme matkaan päämäärättömästi, minulla mielessä hatara muistikuva Tanuki kojin lähistöllä sijaitsevasta Fab coffeesta. Yli tunnin harhailun ja etsiskelyn jälkeen totesin vihdoin ääneen, että ehkä klo 21 perjantai-iltana on vaikea löytää enää puhtaasti kahvia tarjoilevaa paikkaa - kaikki kahvilat muuttuvat iltapäivän saatossa pubeiksi. Lopuksi minun ollessa jo valmista kauraa kotiin vällyjen väliin, Saku onnistui jotenkin suostuttelemaan minut kaikessa vastahakoisuudessani vielä kurkkaamaan yhtä paikkaa aivan asuntomme ja koulun nurkilla.

En kadu hetkeäkään tätä päätöstä, sillä kahvilassa elimme läpi kohtauksen, joka oli suoraan kuin elokuvista.

Furusato

Astuessamme sisään ovesta, meitä tervehti kaksi iloista vanhempaa rouvaa, jotka ohjasivat meidät tiskille eteensä istumaan - kysyivät mitä saisi olla. Olimme kahvilan ainoat asiakkaat, yhden neljän hengen seurueen lisäksi. Tilasimme minulle kahvin ja Sakulle kaakaon. Törmäsimme välittömästi tuttuun kysymykseen: "Where are you from?" ja entistäkin tutumpaan innostukseen vastatessamme kotimaamme. Tämän kuultuaan viereisestä seurueesta nousikin salamana vanha, kumarainen herrasmies esittäytymään sekä keskustelemaan kanssamme musiikista, hän kertoi pitävänsä Sibeliuksesta. Kävi ilmi, että toinen seurue koostui muusikoista ja he olivat kaikki klassisen musiikin suuria ihannoijia. Luonnollisesti he halusivat tietää, pidämmekö musiikista - of course. Vastauksemme ja paikan luonteen tajuamisen jälkeen oli hieman nolostuttavaa myönnellä, ettemme tienneet mitään kuuluisia japanilaisia klassisen musiikin säveltäjiä, joita he meiltä tivasivat.

Sekai no Yakusoku

Totaalinen tietämättömyytemme sai kuitenkin aikaan loistavan käänteen: kaksi seurueen jäsentä, vanhempi nainen ja mies, hyppäsivät sellokotelo mukanaan taksin takapenkille, iloisesti mennessään huiskuttaen - kaksi muuta jäivät kahvilaan. Nämä naiset pitivät meille yksityiskonsertin kahvilan pienellä lavalla - toinen naisista soitti pianoa ja toinen, sopraano, lauloi mikrofoniin kaksi kappaletta. Kyseessä olivat Furusato ja Sekai no Yakusoku (The promise of the world), joka on tunnettu Studio Ghiblin elokuvasta Liikkuva linna. Esitys oli kaunis, ja olin todella otettu tällaisesta huomiosta. Annoimme kaksikolle raikuvat aplodit, naiset vaikuttivat kiitollisilta.

Tilanne kehittyi edelleen: seuraavaksi meille ojennettiin Sakun kanssa mikrofoni ja pyydettiin laulamaan jokin tunnettu suomalainen kappale. Hetken empimisen, hermostuneen kikatuksen ja vastustelun jälkeen emme enää keksineet, miten pääsisimme pälkähästä - olivathan naisetkin esiintyneet meille. Ja niin me lauloimme, kädet, jalat ja varsinkin äänet väristen. Kappaleeksi valikoitui Maamme, joka luonnollisesti kuulosti aivan järkyttävältä ilman minkäänlaista taustasoittoa ja meidän kahden olemattoman esiintymiskokemuksen takia. (Olen laulanut viimeksi yhdeksännen luokan laulukokeessa musiikinopettajalle, viisi vuotta sitten, jonkun muun kuin läheisten ystävieni ja perheeni seurassa.) Yleisö jaksoi hymyillä loppuun asti ja kuunnella päät nyökytellen kohteliaasti. Japanilaisia kiinnosti kovasti kappaleen lyriikat, jotka käänsimme heille englanniksi.

Esitysten päätyttyä kiittelimme vuolaasti, kumartelimme, halailimme, otimme yhteiskuvan ja vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin muusikot poistuivat paikalta sateenvarjot melkeen kahvilaan unohtuen. Nautimme Sakun kanssa vielä tunnelmasta sekä Cointreaulla maustetut jäätelöannokset kaupanpäällisinä, muistelimme matkamme alkutaipaleita, ensimmäisiä keskustelujamme ja mielikuviamme toisista. Koko kotimatkan ajan jaksoimme ihmetellä tätä hauskaa sattumusten sarjaa.

♥ Ella
Ps. Viikon päästä olen ollut jo Suomessa kokonaisen tunnin. Mitä tämä on?

Yksi parhaista päivistä

Herätyskello soi hiljaa, käännän kylkeäni, herään pirteänä hyvin nukutun yön jälkeen. Nousen vällyihin kietoutuneena sängystä ja vyöryn mittarimatona huoneen poikki lämmityslaitteelle, jota opin juuri eilen illalla käyttämään: tuikkaan kaksipiikkisen töpselin seinään ja säädän laitteen puhaltamaan 25 asteista ilmaa. Eilisen kolmekymmentä oli ehdottomasti liikaa. Ikkunasta sisään tulvii auringonpaiste, köllin sängyllä selaillen sosiaalista mediaa - ei viestejä. Laitan laitteen sivuun, pesen hampaat, järjestelen tavaroitani, valitsen vaatteet. Nautin sunnuntain kunniaksi ihanan aamupalan. Huone muuttuu hetkessä jääkaapista saunaksi - päätän sulkea lämmittimen ja avata parvekkeen oven. Seison hetken ovella, katselen näkymää. Kuuntelen ratikan kolinaa, korppien huutoa ja tuhansien liikennevalojen sekalaista kakofoniaa.

Raikkaan syysilman mukana sisään huoneeseen pujahtaa tuttu tunne. Täytyn syksystä ja muistan taas rakastavani tätä aikaa vuodesta ehkä kaikkein eniten: syksyisin sitä aina tuntee itsensä niin poskettoman onnelliseksi, vaikka samalla jossain syvällä sisukalujen sopukassa muljahtelee merkillisesti. Kaivan esiin päiväkirjan ja pysähdyn hetkeksi pohdiskelemaan itseäni, ja vain itseäni. Tunnin päästä olen taas tuplasti viisaampi - valaistuksessani piilotan ipadin ja kaikki elektroniset laitteet (ja koen aivan pakottavaa tarvetta muuttaa luonnonhelmaan, pyhittää elämäni neidonhiuspuille). Avaan ensimmäistä kertaa pokkarin, jonka otin matkalukemiseksi.

Yhden aikaan valmistaudun lähtöön koululle, mukaan lähtee rahapussi ja muutama tuliainen. Odottelen Sakua kädet puuskassa tavalliseen tapaani. Koululla pääoven edessä seisoo muutama auto rivissä - mikä niistä olisi meidän kyytimme? Toisesta autosta nousee ulos pieni tyttö, äitinsä saattelemana. Tervehdimme, esittäydymme ja lähdemme matkaan. Autossa on automaattiovet. Nainen on Koen Gakuenin japanilaisen ruoanlaiton teoriapuolen opettaja, ja opettaa lisäksi Hokudailla (Hokkaidon yliopistolla) japanilaisen ruoan historiaa. Tyttö on 11-vuotias, suloinen ja esittäytyy englanniksi. Ajamme pienen matkan päähän, perheen hyvin perinteiselle japanilaiselle kodille. 

Tapaamme kolme naista istumassa tatamilla upeissa kimonoissa: perheenpään äidin ja kaksi hänen oppilastaan - obaasan on teeseremonia-sensei. Pääsemme oppitunnille mukaan, jalassamme olevat mustat sukat hävettää. Onneksi tunti on rento, ja meiltä ei odoteta mitään - saamme jopa tyynyt allemme, tuolista kieltäydymme kohteliaasti. Syömme makeisia ja juomme kaksi kuppoa machaa, makuun on jo melkein koukuttunut. Seremoniaharjoituksen jälkeen meille keitetään lisää japanilaista teetä ja saamme punapapumakeisia, lähes samoja joita itsekin olemme valmistaneet koulussa.

Seuraavaksi autamme äitiä illallisen valmistamisessa, leikkaamme suupaloja japanilaisesta paprikasta, shiitake-sienistä ja sipulista, marinoimme kokonaisen broilerin, possua, lammasta ja nautaa. Valmistamme salaattia, pesemme bataattia ja munakoisoa. Opetamme muutaman sanan suomea, munakoiso sanana herättää hilpeyttä koko illan. Keittiöstä avautuu näkymä perheen uskomattomaan puutarhaan, penkeissä kasvaa oobaa, chiliä, timjamia, marjoja, japanilaista paprikaa, talon edessä seisoo kastanjapuu - obaasan popsii kastanjoita raakana, kerron että suomessa touhu on vaarallista kastanjoiden myrkyllisyyden takia. Puutarhassa isä lämmittää eräänlaista grilliä ja tyttö auttaa pesemällä pataan tulevia kiviä, jotka hän valitsee tarkasti pihapolulta. 

Istumme grillin ympärillä retkituoleilla odotellen grillien kuumenemista. Yhtäkiä paikalle kannetaan monta nippua kauniita ja erikokoisia origamipapereita - innostun välittömästi taittelemaan kurkia, laatikoita ja veneitä, perheen äidin opastuksella. Leikkelen jopa yhden lumihiutaleen, sellaisen mitä lapsena tehtiin päiväkodissa, muistamatta kuitenkaan miten paperi kuuluu taitella ja mikä kulma se taas olikaan, jota ei saa leikata poikki. En ole täysin tyytyväinen tulokseeni, mutta perhe kehuu tekeleeni maasta taivaisiin ja liimaa sen seinälle taputtaen. 

Syömme todella täyttävän aterian, juomme valkoviiniä ja nauramme kaikelle. Perheen äiti tulkkaa isovanhempien kysymykset japanista englanniksi, he haluavat tietää missä kotikaupunkimme sijaitsevat ja kuinka monta sisarusta meillä on: luonnolisesti kertoessani omien sisaruksieni lukumäärän, kaikki kerääntyvät ympärilleni hämmästelemään. Häkellyn katsoessani seinällä olevaa maailmankarttaa, enkä hetkeen löydä Suomea ollenkaan, Afrikka ja Eurooppa ovat täysin eri puolilla karttaa kuin mihin on kotopuolessa tottunut. 

Kun ilta viilenee ja pimenee, vetäydymme sisälle juomaan kupposet kuumaa kahvia ja nauttimaan hedelmiä jälkiruoaksi. Katselemme televisiota, uutisissa näytetään kuvaa Japanin eteläosissa riehuvasta taifuunista ja keisarillisista häistä Kiotossa. Näytän kännykästäni valokuvia Rosco-koirasta ja rottapojistamme. Rotille japanilaiset irvistävät joka ikinen kerta - ilokseni tällä kertaa tilanne on kuitenkin poikkeuksellinen: perheen tyttö kysyy ensin kuvaa näyttäessäni: "Pet?" ja juoksee sitten myöntävän vastaukseni jälkeen kiireesti omaan huoneeseensa. Hän palaa sylissään maailman pikkuruisin ja vaaleanpunaisin häkki, jossa möyrii campbellinkääpiöhamsteri, joka seuraavaksi nostetaan asianmukaisin kukkahansikkain pöydälle tepastelemaan. Neiti on huomiosta erittäin järkyttynyt, eikä tarjottu persimonin palanen kelpaa, raukkaa käy melkeen sääliksi.

 Katselemme hetken vielä päätöntä visailuohjelmaa, nauramme hillittömästi sähköiskuja saaville ja kaatuileville japanilaisille hikinauhat päässään. Puoli kahdeksan aikaan ojennamme kiitokseksi emänälle paketin muumiteetä sekä marimekon servettejä, valumme hitaasti ja vuolaasti kiitellen autolle, pakkaan mukaan origamit. Koko perhe saattaa meidät autoon asti ja vilkuttaa lähtiessämme, näkemisiin taas! Ajamme koululle, josta kävelemme Sakun kanssa yhdessä asunnolle. Kotiin päästyäni klikkaan päälle lämmityslaitteen, vaihdan yöpuvun ja nautin hitaasti minut ympäröivästä lämmöstä, ja kirjoitan tämän postauksen. Aivan järkyttävän loistava päivä.

♥ Ella

Shiroi Kobito Parkista, Chocolate Factorysta ja Sapporon olutmuseosta pieni vilaus

♥ Ella

Vaihto-oppilaita Hongkongista

Viikko sitten keskiviikkona Hongkongista saapui kaksi vaihto-oppilasta Koeniin, Yuu ja Yuka. He viipyvät Sapporossa ainoastaan 15 päivää, lähtevät siis jo 8.10. takaisin kotiakohti.Yuu on 19-vuotias ja osaa hieman japania, Yuka jo 25, vaikka millään en olisi sitä uskonut. Yuka taas osaa näistä kahdesta paremmin englantia. Olo on melko kansainvälinen tällä hetkellä, sillä olemme kehittäneet oman, melko hauskan, tekniikan kommunikointiin: englantia osaamattomat senseit kertovat ohjeita Yuulle japaniksi, ja Yuu kääntää edellisen Yukalle kiinaksi, Yuka edelleen minulle englanniksi ja itse tulkkaan sanoman vielä tarvittaessa suomeksi Sakulle.

Launataina kävimme tervetuliaisillallisella koulun omistajan, rva. Nambun kanssa ihanassa italialaisessa ravintolassa, La Venezianassa. Ravintola on muodostunut yhdeksi suosikiksemme täällä. Ruoka ja palvelu on erinomaista, Dennis, kokki, osaa hyvin englantia ja on varsinainen hurmuri. Tervetuliaisillallisella paikalla oli myös kaksi Hongkongilaisista huoltapitävää senseitä, aikaisemmin valmistujaisjuhlissa tapaamamme pianisti, joka oli aikoinaan vuoden Sibelius akatemiassa vaiharina, ja yksi entinen koulun opiskelija, vanha ukko, joka on pyhittänyt elämänsä karhuille. Kippistimme kera kuohuviinin, söimme viiden ruokalajin menun ja joimme kolmea eri viiniä, jälkkäriksi vielä kahvit ja teet. Jälleen yksi onnistunut ilta.

Antipasti

(Pizzasta unohtui ottaa kuva, hups. Kyseessä oli kuitenkin ilmakuivattukinkku-rucola-pizza. Yhtä erinomainen kuin viimeksikin.)

Pastaa, joka sai jopa minun suussani veden kielelle.

Possua ja vihannespaistos

Maailman paras semifreddo kurpitsamoussen kera. 

Honkkarit, kuten me heitä kutsumme, opiskelevat pääsääntöisesti konditoriapuolta, mutta ottavat osaa myös muutamille japanilaisen ruoanlaiton oppitunneille yhdessä minun ja Sakun kanssa. Tämän viikon olemmekin olleet joka päivä yhdessä: kaksi virallista keittiöpäivää (maanantaina ja tänään leivontaa), yhden huviretkipäivän kahden sensein kanssa, yhden aamupäivän japanilaisessa ruoanlaitossa ja iltapäivän yksityisopetuksessa, aiheena sakura- ja warabi mochi.

Tempuran kertaustunnilla testaillaan öljyn lämpöä

Tällä kertaa valmistimme tempuraa jättikatkaravun pyrstöistä, kalmarista ja bataatista, siitakesienistä, honewortista (ei mitään hajua suomennoksesta), japanilaisesta paprikasta ja kesäkurpitsasta.

Valmis annos

Olipa hyvä, että pääsimme ottamaan osaa varsinaiselle tempura-oppitunnille aikaisemman ykstyisopetuksen lisäksi, sillä olin muistanut kaikkein tärkeimmät pointit koko tempurasta ihan päin honkia edellistä postausta kirjoittaessani. Tältä tunnilta saimme mukaan reseptitkin, eipä pääse enää unohtumaan!

Tempura pähkinänkuoressa:

Käytettävät raaka-aineet paloitellaan sopiviksi suupaloiksi kukin omalla tekniikallaan. Sen jälkeen tuotteet tomutetaan pullasudin avulla (?)-tärkkelyksellä. Taikina valmistetaan munankeltuaisesta, kylmästä vedestä ja vehnäjauhosta, sekoittamalla ensin keskenään keltuainen ja vesi (pikkuhiljaa lisäillen), sen jälkeen kaatamalla seosta jauhojen joukkoon. Taikinaa ei saa hämmentää kovin, vaan sekoitella kevyesti puikoilla edestakaisin taikinaa työntelemällä. Taikina ei myöskään saa olla vetistä,  vaan sen verran löysää että se tippuu pisaroina puikoista nostaessa. Paloitellut tuoteet käännellään taikinassa ja paistetaan välittömästi öljyssä.

Sakura- ja warabi mochi:

Yuu oli toivonut, että meille voitaisiin opettaa sakura mochien valmistaminen ja tästä syystä meille neljälle pidettiin yksityistunti näiden herkkujen parissa. Sakura tarkoittaa suomeksi siis kirsikankukintaa, siitä syystä siis makeiset ovat kääritty kirsikanlehteen ja väri on vaaleanpunainen. Näitä makeisia syödään tyypillisesti 3.3. Hinamatsurin aikaan (tyttöjen päivän juhla) sekä myös myöhemmin keväällä Hanamin aikaan, kirsikkapuiden kukkiessa.

Sakura mochi, vasemmalla mun ja Sakun tekeleet. Tuli vähän liian pinkkejä.

Warabi mochi valmistettiin saniaisista saatavasta tärkkelyksestä, vedestä ja sokerista mediumlämmöllä vinhasti sekoitellen. Pinnalla näkyvä pulveri on soijapapujauhetta, jonka ansiosta palaset eivät takerru toisiinsa. Pidän kovasti mochista ja näissä oli erityisen veikeä koostumus! Napostelun jälkeen tuntui siltä, kuin mitään ei olisi oikeastaan edes syönyt.

Warabi mochia! Hauska ja maukas uusi tuttavuus.

Tietääkseni talon ainut naispuolinen keittiöopettaja piti meille yksityistunnin.

Warabi mochi nautittiin jäätelön ja siirapin kera.

Leivontaa:

Mielenkiintoinen leivonnan tunti takana, tyypillisesti juuri kun kerkesin kiroamaan tuntien pitkäveteisyydestä. Tällä tunnilla pääsimme valmistamaan taikinat itse (poislukien pretzel, sen valmistaminen oltiin aloitettu jo eilen kylmäleivontana), ja meillä oli siitä syystä hieman enemmän tekemistä, aika ei käynyt ollenkaan pitkäksi. Aiheena tänään olivat pretzel, "sipuli rustiikki" (eräänlainen rennolla otteella valmistettu leipänen), makea hedelmäpizza sekä kastanjakakku.


Itse tunti sujui lupsakissa tunnelmissa, siitäkin huolimatta ettei kukaan ryhmässäni puhunut englantia. Hymyilimme paljon ja minäkin ymmärsin taas hämmästyttävän paljon japania. (Vähänkö oon intona tästä kielitaidon kehittymisestä.) Ryhmäläiset olivat todella ystävällisiä. Pretzel-taikinan käsittely oli kauhean vaikeaa aluksi, sillä taikina vain luisui pinnalla edestakaisin (vaikka emme käyttäneet ollenkaan jauhoha), eikä siihen saanut minkäänlaista kontrollia. Eräs ryhmän tyttö ei millään meinannut ymmärtää, mikä ongelmani oli ja yritti raivostuttavuuteen asti korjata käsieni asentoa - onneksi minä niin pidän siitä kun minua neuvotaan haluamattani - kunnes pyyhin pöydän pinnan kostealla liinalla ja hommaan tuli joku järki. Helpottui huomattavasti! Päivän opetus: ota järki käteen heti.

Prezeleitä väännellään

Valmiina ja maukkaana, ihanaa suolaa 

Opittiin tekemään paikallinen essusolmu, ihan paras! Pakko käyttää tästälähin aina.

"Sipulileipä" eli rustiikkileipänen

Yuu ja Yuka

Päivän sensei oli pukeutunut punaiseen essuun, conversetossuihin ja farkkuihin - rentoa.

Kastanjakakkua

Saimme kaikki leivonnassa valmistamamme tuotteet kotiin mukaan - nyt on taas sopivaa aamupalaa tarjolla! Kaikesta tuli sairaan hyvää.

Retkipäivä

Tiistaina kävimme vaihatariporukalla ensin Chocolate factoryssa ja Shiroi Kobito Parkissa (kävimme näissä Sakun ja Kazuyan kanssa aikaisemmin, tajusin etten ole tästäkään ilmeisesti muistanut kertoa tänne blogiin), jonka jälkeen palasimme koululle lounaalle - tarjolla oli kiinalaista ja jälkkäriksi jäätelöä. Lounaan jälkeen jatkoimme matkaa rva. Nambun toiselle koululle, jossa opetataan ravintopuolta sekä koulutetaan lastentarhanopettajia.

Koululla istuskelimme paljon, kahvittelimme ja kävimme tutustumiskierroksella rakennuksissa. Tarjosin muille Fazerin sinistä, josta vastapalkkanaYuka osti minulle automaatiista juoman, valitsin sen pelkän pullon perusteella. Kyllä sitä tulee ihminen onnelliseksi pienistä asioista - oon ihaillut tätä pulloa joka päivä sen jälkeen, siinä on söpö karhun kuva.) Lastentarhan puolella oli kauhea kasa iloisia, suloisia ilmestyksiä, jotka läppäilivät kättä ja huutelivat heloou opettajan johdolla. Päiväkodissa on kolme ryhmää, kolme-, neljä- ja viisi-vuotiaille. Kierroksen lopuksi esittäydyimme (japaniksi) aikaisemmin mainitsemani pianistin luokalle, ja luokka sai kysellä meiltä kysymyksiä, me vastasimme. Oppilaat halusivat lähinnä tietää, onko Suomessa kylmä, kuinka vanhoja olemme ja mitä mieltä olemme japanilaisista tytöistä.

Rva. Nambun toisella koululla odottelimme esittelykierroksen alkua

Shiroi Kobito Park

Esittäytyminen luokalle

"Yeah!" Sadalle jenillä sai pyörittää karkkimaailman pyörää, pian sen uumenista ilmestyi persikanmakuinen karkkitanko.

Päästiin seuraamaan karkkitankojen valmistamista jes

En oikeen oo varma miks tää kuva piti ottaa? Mutta juu, vauvoja opit kylvettämään tässä luokassa.

♥ Ella